ilman sinua olen puolitiessä helvettiin.

Mä olen niin tajuttoman rakastunut tähän Jipun ja Samuli Edelmannin biisiin, Jos sä tahdot niin. Mä en tajua miten mikään suomalainen biisi, varsinkaan tällaisilta artisteilta, mistä en ennen ole niin välittänyt, voi herättää tunnemyrskyjä.

Toinen biisi, mitä oon luukuttanut on Lene Marlinin Unforgivable Sinner. Tässä myös toinen biisi, mikä herättää vaan niin paljon erilaisia fiiliksiä tänä aikakautena, ettei mitään tolkkua.

On siis ollut aika surusävytteinen fiilis noiden kappaleiden jälkeen, mutta.. Rakastan kai tätä, että saan vihdoin olla rauhassa sitä mitä haluan ja karata takahuoneeseen kuuntelemaan musiikkia. Päästä pois tästä maailmasta. Tosin parastahan se on, jos kuuntelee kuulokkeet korvalla rappukäytävän parvekkeella ja samalla ottaa pienet sauhut. En tajua, mutta siten vain pääsee helpoiten karkuun kaikelta. Kukaan ei odota multa mitään, mun ei tarvitse olla mitään. Mä vain olen, eikä sillä ole merkitystä.

Olen käynyt ratsastamassa nyt pari kertaa viikonloppuna. Eilen kävin ratsastamassa Willellä ja taisin ihastua siihen karvaiseen hevoseen ihan sydämeni pohjasta. Se vain on niin hellyyttävä ja suloinen otus. Tänään kävin ratsastamassa eräällä eestin urheiluhevosella, Fannilla, joka oli myös aivan mahtava! Säpäkkä tamma, juuri sellaista vauhtia ja menoa olen kaivannut pitkään. Ette voi tajuta miten helpottavaa ja rentouttavaa se on, kun tälläisen paineen ja pienen masennuksenpoikasen aikana saa käydä painamassa hevosella niin kovaa kuin lähtee. Se vaan on hienoa, mahtavaa. Rentoutti ja sai mielen hyväksi, kunnes tulin takaisin kotiin.

Mutta, en nyt jaksa kirjoittaa mitään schaissea tämän enempää. Jään tekemään päätöksiä siitä, haluanko vuokralle aivan mahtavan luottohevosen, Willen, vaiko vähän sähäkämmän neidin, jonka kanssa haasteet eivät tulisi loppumaan, Fannin.

don't need psychology

Heippa taas.

Tänään ajattelin, että ompas taas paljon kirjoiteltavaa. No nyt kun piti aloittaa kirjoittaminen totesin, että eihän mulla ole mitään aihetta mistä aloittaa - tai ylipäätään kirjoittaa.

Siksi kirjoitan nyt jälleen taas tämän hetken fiiliksiä. Mulla on ikävä mun vanhoja kavereita, jotka tosiaan asuvat siellä nelisen tunnin ajomatkan päässä. Mun tekis mieli nähdä kaikki, halata ja hymyillä. Olis kiva viettää niiden kanssa aikaa vaikkapa pienellä biletyksellä, tai muuten vaan. Mutta ei, en vaan näe heitä juuri koskaan - ja se tuntuu pahalta.

Onhan mulla täälläkin todella ihania ystäviä - aina koulussa. En vietä vapaa-aikaani kenenkään kanssa, ikinä. Koska mulla ei tunnu olevan vapaa-ajalla mitään tekemistä kyseisten henkilöiden kanssa, eikä ketään heistä varmastikaan kiinnostaisi edes. Ehkä mun pitäis vaan kysäistä silloin tällöin, että oisko jees jos nähtäis jossain, tai sitten vaan lähteä baareilemaan kerran-pari vuodessa, kun mua mukaan pyydetään. No, viime vuonna viimeistään kaikki meidän luokasta ovat täysi-ikäisiä, joten eiköhän tässä sitten mukaan päästä suurellakin porukalla, kun monilla on vieläpä autotkin.

Koulussa oli tänään todella mielenkiintoinen päivä. Päätä särki ja tuntui taas siltä, että istuin tyhjänpanttina. Taisin jopa tunnin tehdä koko päivänä oikeasti jotain, muun ajan vain istuskelin ja datailin höpöttäen samalla kavereiden kanssa. Ja mua jollain tavalla hajottaa koko touhu, koko paikka ja kaikki. Tuntuu, että nyt ei vaan jaksais yhtään sellaista paskaa, mikä on nimetty kouluksi. Pakkohan se on vielä tämä viikko loppuun + ensi viikko jaksaa, minkä jälkeen alkaakin parin viikon loma, luojan kiitos. Toivottavasti saan otettua lomasta kaiken irti ja rentoutua.

Huomenna pääsee taas ratsastamaan lv-r. Willellä. Ihanaa, saa taas vähän irtaantua tästä arjen harmaudesta ja käydä vähän vetämässä peltokoulua.

Teenkö siis mitään oikein?

Mietin pitkään, mistä aloittaisin tämän päivän postauksen. En saanut mitään järkevää ulos päästäni, joten ajattelin kirjoittaa nyt kaiken siitä, mitä mielessä tänään on. Kiva jos joku jaksaa lukea :--)

Mä olen aika hukassa tällä hetkellä. Tää tila kaiken suhteen on ihan epävakaa - mä en tiiä onko mikään kestävää. Mua ahdistaa opiskelut. Työharjoitteluita työharjoittelun perään, enkä koe, että olisin ollut missään paikassa mikä kiinnostaisi mua oikeesti. Okei, iltapäiväkerho oli ihana paikka, mutta mä tahdon ehkä.. en tiedä. Nuorisotalolla työskentely oli jollain tapaa ahdistavaa, joten se on väärä. Nyt pitäisi kevääksi hommata uusi paikka kuukaudeksi, mutta mua kun ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun olemaan paikassa, mikä ei innosta mua yhtään.

Tän lisäksi mua pelottaa kotona. Mä en enää tiedä mitä mä tunnen, mä en tiedä missä me mennään. Mä oon ahdistunut, mua sattuu ja pelottaa ja tuntuu, että teen kaiken väärin - mitä ikinä teenkin. Olen jollain tapaa pettynyt, mutta samalla turhautunut. En tiedä mitä haluan, en tiedä mitä toinen haluaa, en tiedä missä me mennään. Asuntojen etsiminen kertoo kuitenkin jotain toisesta osapuolesta?

Mä tahdon ystäviä. Tahdon viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa mun on hyvä olla. Mun kaikki oikeat ystävät, tai no se ainoa, asuu kaukana täältä ja nähdään pari kertaa vuodessa. Täällä mulla on jotenkin todella yksinäinen olo, en tiedä oikein ketään ihmistä kenen kanssa viettää aikaa, tai kenen kanssa puhua - vaikka kaikki sanovatkin aina, että mulle sä voit puhua. Mutta kun mä tiedän etten voi. Miksi tän täytyy olla niin pirun vaikeeta?

Haluaisin tietää missä olen vuoden päästä. Puolen vuoden päästä. Kuukauden päästä. Viikon päästä. Jopa huomenna. Kaikki on auki ja mä olen yksin.

Why did I lie?

Mä lupasin lähinnä itselleni, etten enää tekisi julkista blogia. Mä lupasin sen jo kaksi kertaa, mutta tässä mä oon, taas. Okei, no selitetään tähän vaikka se, että edellisen blogin aihe oli temmattu aivan tuulesta, eikä se kiinnostanut tasan yhtään joten.. toivotaan, että nyt voisin kirjoittaa rauhassa juuri siitä mistä haluan ja milloin haluan - riippumatta siitä, lukeeko tätä kukaan vaiko ei.

Jep. Mä olen siis 18-vuotias, ainakin vielä pari-kolme kuukautta, ja opiskelen nuorisoalaa. Tarkoituksena olisi valmistua vuonna 2011, erikoistuen erityisnuorisotyöhön - mielenterveyden-, tai sitten päihdepuolelle. Näistä en sitten tiedä vielä pitävätkö paikkaansa miten pitkään, mutta tällä hetkellä menen tämän kaavan mukaan. Asiat kuitenkin kiinnostavat joten näin mennään.

Luonteenpiirteitäni en ala selitellä tässä sen enempää, suurin osa tulee selvästi ja varmasti esille tämän blogin olemassaoloajan aikana. Voin kertoa, että tekstiä tulee todennäköisesti olemaan paljon ja sen aihepiirit voivat vaihdella todella paljon - mitä nyt kaksi koiraa omistavan, avoliitossa asuvan nuoren opiskelijaihmisen elämään yleensä kuuluu. Blogia saa ehdottomasti lukea ja kommentoida, mitä tietysti toivonkin. Provosoidun helposti, joten.. no, miten vain.

Ensimmäinen oikea postaus tulee varmaan huomenna tai joskus, kunhan pääsen kunnolla ns. ääneen. Kiitos, jos olette jaksaneet jo tämänkin lukea.